ヨーロッパへの窓

★★★★★★

Windows to Europe

フィンランド フィンランド

『種特異的行動』より

Lajityypillistä käyttäytymistä (excerpt)

サミ・ヒルヴォ

Sami Hilvo

Sami Hilvo (b. 1967) is a Finnish author, translator and interpreter. Questioning and new perspectives are at the heart of his literature.
Hilvo’s first novel Viinakortti (The Liquor Ration Card) was published in 2010 and got nominated for the Helsingin Sanomat Literature Prize. It was translated into German in 2012, and a play based on the novel got its Finnish premiere in 2013.
His second novel Rouva S. (Madame S.) came out in 2012 and takes place in the 21st century Tokyo as well as in Kyoto a thousand years ago. It was nominated for the Tulenkantaja Literature Prize.
Hilvo's third novel Pyhä peto (Holy Beast) won the Tampere City Literary Award in 2016.
His fourth novel, Lajityypillistä käyttäytymistä (Species-typical Behaviour) was published in 2020.
Hilvo has lived Tokyo and Warsaw, Poland, and now resides in Helsinki. He is currently working on his fifth novel.

Lajityypillistä käyttäytymistä (excerpt)

Sami Hilvo

Veri oli roiskunut lattialle, seinille, seinällä olevaan kellotauluun ja sitä kiertäviin viisareihin. Kellosta puuttui suojalasi. Viisarit näyttivät neljää. Oli iltapäivä tai aamuyö. Katto vaikutti tahrattomalta, mutta sinnekin oli pirskoutunut tummia pisteitä kuin sirpaleista saaristoa, joka leviäisi helakanpunaisiksi
mantereiksi kevyimmästäkin pyyhkäisystä. Veri oli houkutellut kulmakunnan koirat ikkunoiden alle kadulle. Ne kuuntelivat sisältä kantautuvaa kiljuntaa korvat höröllä, vinkuivat, kuolasivat ja raapivat seinän betonia, mutta turhaan.
Kaiken keskellä kaksi ihmistä kuin myrskyn silmässä. Toinen heistä rukoili salaa. Hän ei ollut rukoillut sitten lapsuutensa, mutta nyt kaikki maalliset ja taivaalliset voimat oli valjastettava taistoon.
Toinen heistä ei rukoillut. Hän oli se, joka kiljui. Ääni kumpusi jostain syvältä, jostain alkukantaisesta. Siitä oli sivistys kaukana. Veri oli hänen vertaan. Kun hänen käskettiin työntää, hän lopetti työntämisen ja kiljui. Kun häntä käskettiin hengittämään, hän lopetti hengittämisen, kunnes joutui taas vetämään henkeä jatkaakseen kiljumista. Jos hänen olisi käsketty elää, olisi hän heittänyt tahallaan henkensä, mutta kiljunut
keuhkonsa tyhjiksi ennen sitä. Kaikkien suureksi helpotukseksi hän menetti lopulta tajuntansa ja hiljeni.
Käytävällä, ikkunallisten kaksoisovien takana, seisoi puolet ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoista. Toinen puolikas oli kärrätty syksynkirpeään ulkoilmaan. Sairaalan takapihalla tointuvat olivat ihmetelleet tähtien kirkkautta ja runsautta. Oli aamuyö. He olivat osoittaneet tuleville lääkäreille sopimatonta heikkoutta ja tunteikkuutta, mutta taivaankannen äänettömällä äärettömyydellä oli kyky lohduttaa heidän nuoria, kolhun saaneita itsetuntojaan. Uusi päivä toisi mukanaan liudan kiusallisia kysymyksiä, joihin heiltä jokaiselta odotettaisiin vastauksia. He saisivat hengittää yötä vielä hetken ennen kuin itäisellä taivaanrannalla alkaisi sarastaa.
Käytävälle jääneet opiskelijat olivat kalpeita ja vaitonaisia. Heidän mielessään oli herännyt epäilys: miten päätös ryhtyä lääkäriksi, vanhempien kannustus, naapurien ihailu ja vaativa, mutta antoisa opiskelu olivat voineet johtaa tähän? Pudotus pöyhkeästä kaikkivoipaisuudesta oli armoton. Käytävällä huojuvilla ei ollut tietoa tähdistä, mutta jokainen heistä oli varma siitä, että ulos kärrätyt olivat häviäjiä ja sisään jääneet seisoivat voittajina, että nyt ei voinut luovuttaa, että nyt oli aika niellä kyyneleet ja oksennus. Myöhemmin joukko sai lempinimen seitsemän kirkasta kynttilää. He olivat kansakunnan tulevaisuus ja toivo. He olivat suoria, valkoisia ja toistensa kaltaisia. He nielisivät mitä vain.

Pappi oli herätetty unestaan silloin, kun hätä oli ollut suurin. Niin ne aina tekivät. Viime hetkillä. Pappi nousi. Tällä kertaa vasemman kyynärtaipeen märkäpaise oli puhjennut ja vuotanut siteen läpi. Pappi kutsui paiseitaan stigmoiksi. Pappi vaihtoi siteen, kiskaisi sutaaninsa suoraan pyjaman päälle ja lähti jakamaan synninpäästöä äidille ja hätäkastetta lapselle piittaamatta sellaisista asioista kuin äidin luterilaisuus tai isän ekskommunikaatio latae setentiae.
Synnytyssaliin saavuttuaan pappi tivasi tulevalta isältä nimiä – mitä vain tytön ja pojan nimeä, sikiön sukupuolesta kun ei vielä ollut tietoa – mutta isä kirosi papin ja kirkon kovaäänisesti tuntemattomalla, karkealla kielellä, jota protestantit varmasti käyttivät kerettiläisissä messuissaan. Papin yli kävi pahoinvoinnin aalto. Pappi sivuutti isän, kääntyi tulevan äidin puoleen ja lausui virkansa velvoittamana sakramentin mukaiset sanat. Sanojen jälkeen lapsi pullahti ulos tajuttomasta äidistään. Tapahtui ensimmäinen ihme.
– Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, jatkoi pappi, mutta hänen äänensä sortui Poikaa lausuttaessa ja Pyhän Hengen kohdalla se enää pihisi.
Toisin kuin muut eläimet, ihminen ei syntynyt pimeydestä valoon vaan valosta pimeyteen, mutta tämä lapsi hymyili, jokelsi tyytyväisenä ja katseli ympärilleen kuin vanha tekijä. Papin mielestä lapsen hymy oli pirullinen, sen jokeltelu kuulosti loitsulta ja sen katse oli laskelmoiva. Papin silmien alla oli jotain pelottavaa ja houkuttavaa, sanalla sanoen saatanallista. Ponnettomuudestaan huolimatta papin litania halkaisi lapsen maailman kahtia ja jakoi puoliskot hyvään ja pahaan. Aamenen pappi unohti, koska varmaa oli vain se, ettei hän ollut varma totisesti mistään.
Papin tärisevä käsi roiski tislattua vettä ruskeasta lääkepullosta sinne tänne, eikä lopettanut ennen kuin kätilö pysäytti käden. Kätilö tiesi, mistä oli kysymys. Kaikki tiesivät, mutta koska pappi ja sairaalan johtava lääkäri tunsivat jo poikavuosilta, ei kukaan uskaltanut puuttua asiaan.
Katolisen kirkon ainaisjäseneksi otettu ihmislapsi oli vielä napanuoransa jatkeena. Napanuoran toinen pää johti äitiin ja istukkaan hänen sisällään. Napanuora alkoi kiristyä ja vetää lasta takaisin. Joutuisivatko he kokemaan monta tuntia kestäneen painajaisen jälleen kuin takaperin kelattuna? Toistuisiko syntymä kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen? Sisään, ulos, sisään, ulos, kunnes äidistä ja siitä ei olisi mitään jäljellä? Vai palaisiko se äitinsä kohtuun ja jäisi sinne?
Papin täytti niin suuri hätä, että hän unohti rukoilla.
Tapahtui toinen ihme.
Lapsi tarttui napanuoraan, tunki siitä pätkän suuhunsa, riuhtoi sitä pulleilla pikku käsivarsillaan ja puraisi sen poikki. Kätilö ei ollut koskaan nähnyt vastasyntyneellä sellaisia hampaita, mutta ei halunnut sanoa asiasta mitään varsinkaan papille, sillä koskaan ei voinut tietää, mitä pappi olisi järkkyneessä mielentilassaan keksinyt.
Loput napanuorasta ja istukka solahtivat voimansa menettäneinä ulos äidistä, joka oli edelleen tajuttomuuden siunatussa tilassa.
Ihmisen poika oli syntynyt. Ihmisen poika nauroi ääneen kohdatessaan isänsä katseen.
Tuore isä nauroi helpottuneena takaisin. Hän laski lapsen sormet – ”jeden, dwa, trzy, cztery, pięć, sześć, siedem, osiem, dziewięć, dziesięć” – ja varpaat – ”yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen”. Dziesięć palców i dziesięć palców u stóp. Kymmenen sormea ja kymmenen varvasta, suuri pää, sätkivät raajat ja vartalo kuin lihavalla toukalla. Tuore isä oli nähnyt ja kuullut vauvoja aiemminkin, mutta tämä lapsi ei rääkynyt niin kuin ne muut. Tästä lapsesta tulisi helppo, sellainen, joka nukkuisi aina kun piti, söisi mitä tarjottiin, kasvaisi sopivassa tahdissa ja vaeltaisi elämässään eteenpäin täynnä iloista ihmetystä. Isä kadehti jo lastaan. Lapsen uhma- ja murrosikäkin olisivat kuin tanssi kukkakedolla. Tämä lapsi tietäisi, mitä haluaisi. Tämän lapsen ei tarvitsisi tuhrata aikaansa etsimiseen ja hapuiluun. Ehkä lapsesta tulisi merikapteeni kuten isästään.
Isälle lapsen sukupuolella ei ollut merkitystä. Hän ei ollut kuvitellut etukäteen mitään sellaista, mitä isät yleensä kuvittelivat. Hän ja lapsi leikkisivät nukeilla tai pelaisivat jalkapalloa tai ratsastaisivat tai rakentaisivat rakennussarjoilla tai tekisivät mitä vain lapsi haluaisi. Ainoa mistä isä oli harmissaan,
oli hänen oma työnsä. Se vei hänet jatkuvasti kauas merten taakse ja maailman ääriin. No, he leikkisivät nukeilla, pelaisivat jalkapalloa, kävisivät ratsastamassa ja rakentaisivat rakennussarjoilla aina silloin, kun isä olisi maissa. Isä ei tiennyt olevansa aikaansa edellä.
– To chłopiec! It’s a boy! Se on poika! huudahti isä kantavalla äänellään ja kolmella kielellä. Hän ymmärsi, että nuo nimenomaiset sanat olivat opittu reaktio. Ehkä hän oli oppinut ne elokuvista. Sitten hänen kasvoilleen levisi hymy. Isä oli kuin olikin ylpeä pojastaan.
Isä oli vaatinut, anonut, kiristänyt, rukoillut, uhkaillut ja pyytänyt mitä kauneimmin päästä mukaan synnytykseen, mutta ei. Vaimo oli ilmoittanut selkeästi artikuloiden, että mies voisi synnytyksessä kokea niin kovan järkytyksen, ettei se suinkaan lähentäisi, vaan loitontaisi aviopuolisoita toisistaan. Oli selvää, että vaimo oli siteerannut taas jotain lehteä, mutta kun asiat synnytyssalissa olivat alkaneet mennä huolestuttavaan suuntaan, mies oli saanut kutsun sisään.
Vaimo siteerasi lehtiä usein ja kuinka kätevästi yksityiskohtia katosikaan, kun hän käänsi valittuja paloja miehelleen. Ratkaisevan tärkeitä sanoja unohtui tai ne korvattiin kuin vahingossa toisilla, merkityksiltään vastakkaisilla. Kaikista maailman väreistä tuli kirjaimellisesti mustaa ja valkoista, jokaisesta sävystä harmaan eri asteita.
Mies oli oppinut kuulemaan, milloin vaimo sanoi jotain spontaanisti sillä hetkellä ajattelemaansa ja milloin hän oli opetellut jotain ulkoa. Siteeratun artikkelin otsikkona oli todennäköisesti ollut jotain sellaista kuin Miehet kylvävät, naiset korjaavat. Se löytyisi varmasti vaimon leikekirjoista, joihin mies ei saanut koskea ja joita ei toisaalta olisi osannut vielä lukeakaan. Vaimo oli alkanut tilata sanoma- ja aikakauslehtiä heti, kun he olivat muuttaneet Töölöön. Asuntoa ei saanut kutsua asunnoksi, vaan huoneustoksi. Mies aavisti, että lehdet, Töölö ja huoneusto liittyivät jollain hämärällä tavalla toisiinsa, mutta antoi asian olla.
Vaimolla oli monta aihetta, joita tämä aivan erityisesti seurasi. Jokaisella aiheella oli oma leikekirjansa, joillakin useampi, jos aiheesta kirjoitettiin paljon: Sylvi Salome Kekkonen – kirjailija, vaimo ja äiti, Euroopan kuninkaalliset, Räjähdysonnettomuudet, Parhaat liharuoat, Miss Suomet kautta aikain,
Lobotomiat ja penektomiat ja monen monta muuta. Myöhemmin leikekirjojen joukkoon löytäisivät sellaisetkin kestoaiheet kuin Rouva Tellervo Koiviston tyyli, Bermudan paholaiskolmio ja Suosituimmat televisiosarjat kautta aikain. Mies oli varma siitä, että jos kotona syttyisi tulipalo, pelastaisi vaimo ensimmäisenä leikekirjat.

Kun äiti oli viety osastolle ja saatu hereille, tarjottiin hänelle kapaloitua lasta. Häntä onniteltiin pojasta. Sen kuultuaan äiti käänsi päänsä pois, risti käsivartensa tiukkaan puuskaan ja vaati johtavan lääkärin paikalle. Johtava lääkäri toi mukanaan papin, mutta ei äidin tai lapsen, vaan oman itsensä vuoksi. Nämä
olivat selvästi henkimaailman asioita, joista johtava lääkäri – moderni mies – ei ymmärtänyt mitään.
– Teille syntyi poika… potra poika! onnitteli johtava lääkäri herkeämättömän hymynsä takaa.
– Minä synnytin tytön, jatkoi Ritva. – Te olette vaihtaneet vauvat. Missä minun tyttäreni on?
– Jumala on suuressa viisaudessaan suonut teille… pojan! ryhtyi pappi toimittamaan virkaansa. Hänen mielentilansa oli jo paljon ennustettavampi.
– Tehkää siitä tyttö.
– Tyttö? kysyivät johtava lääkäri ja pappi yhteen ääneen, vaikka olivat kuulleet oikein. – Kaikkihan pojan haluavat.
– Minä rukoilen teitä.
– Mutta…
– Meillä on sentään sama Jumala.
– Miten…
– Onhan teillä helvetti veitsiä, saksia, sahoja, neulaa ja lankaa!
– Meidän sairaalamme ei valitettavasti… jätti johtava lääkäri lauseensa kesken. Johtava lääkäri oli hienotunteinen mies.
– Minä olen kärsinyt jo tarpeeksi.
– Jumalan luomaa ei ihmisen pidä… jätti pappikin lauseensa kesken, koska olisi joutunut valehtelemaan.
– Sitten en halua koko lasta.
Lapsen isä puuttui asiaan.
– Jos saan ehdottaa jotain…, aloitti Bruno.
– Onpa sinulla omistajan elkeet! sähähti Ritva väliin suomeksi.
Hormonit, arveli Bruno.
– Oh my God, Father and Son! Viekää kaikki pois, vaihtoi Ritva takaisin englanniksi kyynelten valuessa valtoimenaan pitkin hänen vähäverisiä poskiaan.
Kyllä, hormonit.
– Voisiko syntymätodistukseen kirjata lapsen sukupuoleksi…? eteni Bruno ehdotuksensa kera varovasti kuin heikoilla jäillä.
– Saatanan typerä ajatus! naurahti Ritva silmät terävinä viiruina. Kyyneleistä ei ollut jälkeäkään. Ritva hymyili. Yritykset huijata häntä suututtivat. Pitikö Bruno häntä tyhmänä?
– Vaikka vain väliaikaisesti? jatkoi Bruno mikäli mahdollista vielä varovaisemmin ja sovittelevammin.
– En halua. En voi!
Ritva nauroi jo ääneen, mutta naurussa ei ollut iloa, vahingoniloa, helpotusta, hermostusta tai pilkkaa. Nauru oli silkkaa raivoa.
Heidän suhteensa alkuaikoina se oli ollut hämmentävää. Ritva oli purskahtanut äänekkääseen nauruun silloin, kun hänellä oli ollut siihen vähiten syytä. Kun Bruno oli vahingossa kaatanut täysinäisen viinilasin Ritvan keväthameen etumukselle, oli Ritva jähmettynyt paikoilleen ja nauraa räkättänyt. Viini oli ollut halpaa, syvän punaista ja hyvin makeaa. Tai kun prostituoitu Katajanokalla repi peruukin Ritvan päästä ja väitti sitä omakseen, eikä Bruno tehnyt mitään, Ritva nauroi. Tai kun tuttu, mutta humaltunut mies antoi Ritvalle korvapuustin, eikä Bruno tehnyt silloinkaan mitään, Ritva nauroi. Bruno teki ja sanoi asioita tai jätti niitä tekemättä ja sanomatta vain, jotta Ritva ei nauraisi. Usein Bruno erehtyi ja nauru raikui.
– Näin ensi hätään?
Sopuisuudestaan huolimatta Bruno ei antanut helposti periksi.
Johtava lääkäri ja pappi katsoivat lapsen isää. Johtava lääkäri ja pappi katsoivat lapsen äitiä, joka nauroi nyt niin, että oli vaarassa pudota sängystään. Lasta äidin syliin tarjonnut sairaanhoitaja oli vienyt pojan takaisin kehdon turvaan ja nosteli nyt äidin sängyn laitoja ylös. Sairaanhoitaja ehdotti lepositeitä, mutta johtava lääkäri oli ehdotusta vastaan. Johtava lääkäri halusi johtaa sairaalaansa nykyaikaisin metodein. Johtava lääkäri ja pappi – ruumiin ja hengen miehet – katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Pappi poistui huoneesta ja viiletti pian poikki pihan sutaaninhelmat hulmuten. Päivä oli mitä kaunein. Papin kappeli oli poppelien varjostama ja viihtyisä, talvella lämmin ja kesällä viileä. Pappi tunsi suurta kiitollisuutta Jumalaansa kohtaan. Pappi tunsi myös, kuinka siunatun stigman sisältö valui taas kyynärtaipeesta kohti rannetta. Oliko hänen opeteltava tässä vielä vasenkätiseksi?